Vaalit varastanut diktaattori ei ansaitse kruunuaan, eikä tarkoitus tietenkään pyhitä keinoja.

Mutta miten suhtautua Euroopan tärkeimmän liittolaisen oman käden oikeuteen?  Yllätys tämä ei ollut. Presidentti Trump ja ulkoministeri Rubio uhkailivat  Venezuelan presidentti Maduroa vuosia ennen nyt toteutettua presidenttiparin kaappausta, jossa The New York Timesin mukaan  kuoli yli 40  ihmistä.

Kansainvälisen median raportoinnin perusteella valtaosa näyttää suhtautuvan Yhdysvaltain Venezuelan sotatoimeen, vai pitäisikö sanoa "erikoisoperaatioon", neutraalisti tai kriittisesti. Nopeimmat ja jyrkimmät tuomiot kansainvälisten sopimusten ja vieraan valtion suverineetin rikkomisesta antoivat Kiina ja Venäjä.

Kummallekin moinen kylmän sodan aikainen metodi sopii kyllä kun kyse on omista intresseistä, mutta tuomitsevat sen muilta. Iskullaan Yhdysvallat noudattaa nyt Venäjän imperiallista pelikirjaa vaihtaessaan vieraan valtion johdon. Ja vielä paljon tehokkaammin, mihin Venäjä on Ukrainassa kyennyt. Ukrainan "erikoisoperaatio" on kestänyt kohta saman verran kuin ensimmäinen maailmansota. Tosin jos irakin ja Afganistanin operaatioita muistaa, kestivät ne vuosikausia. Miksi uskoismme nyt että Venezuelan kriisi päättyisi Trumpin lehdistötilaisuuteen?

Euroopan päämiehet eivät tuominneet sotilaallista iskua vaan ovat vedonneet kansainväliseen oikeuteen ja muistattaneet minkälaisen diktaattorin Yhdysvallat syrjäytti. 

Ymmärrettävää diplomatiaa kahdesta syystä.

Ensinnäkin Euroopalla ei ole omaa, yhteistä ulkopolitiikkaa eikä siten myöskään ulkoministeriä. Mandaattia ottaa kantaa tai ajaa vaikka Venäjä voimalla Ukrainasta ulos ei ole. Eurooppalaisista valtioista moni on oivaltanut, että ajat ovat muuttuneet, mutta eivät kaikki. Euroopan talous ja turvallisuus on uhattuna, koska sääntöperäisestä maailmanjärjestyksestä puhuvat enää ne, jotka muuten jäävät isojen jalkoihin. Sen sijaan Tanskan ja Grönlannin puolustaminen tulee olemaan voimakkaampaa, sillä myös sen suvereniteettiä Trump toistuvasti uhkaa. Tanskan ja Grönlannin itsemääräämisoikeuteen puuttui nopeasti ja selkeästi esimerkiksi oma presidenttimme Stubb.

Kolme johtopäätöstä.

1. Eurooppa ei voi katsoa vierestä, mitä sen ympärillä tapahtuu tai se hajoaa  osiin.  Uusiin kalmarin unioneihin, halukkaisiin tai ainakin rohkeampiin liittokuntiin. EU:n yksimielisyydestä on luovuttava tai sitten suurvaltojen vasallit saavat kokonaan mennä.  Eurooppa yhdessä olisi merkittävä taloudellinen toimija, ajatellaanpa vaikka kauppaa tai esimerkiksi vakavasti velkaantunutta, mutta sotilaallisesti ylivoimaista Yhdysvaltoja, jonka valtionvelka on tammikuun 2026 alussa ylittänyt  jo 38,5 biljoonaa dollaria . Valtionvelan vuotuiset korkomenot ovat nousseet noin tuhanteen miljardiin (yhteen biljoonaan) dollariin. Toisin kuin Suomen velkasuhteesta,  tästä ei puhuta mitään. Joka neljäs dollari on ulkomaista velkaa, velkojien kärjessä Japani, Iso-Britannia ja Kiina.

2. Yhdysvalloille voi käydä kuten ottomaaneille. 600 vuoden kukoistuksen jälkeen väärät kumppanit, vanhaan takertuminen ja hoitamaton velka tuhosi koko imperiumin. Yhdysvallat on myös vaarassa hävitä tekoälyssä ja vihreässä teknologiassa Kiinalle, jollei ole jo hävinnyt.

3. Trumpin hallinnolle ei näytä voivan mitään. Omia etujaan ajava suurvalta ei ole enää luotettava kumppani, jos sen omat intressit ovat vaarassa. Trumpin hallinto ei kuuntele oikeusvaltioluentoja vaan etsii hänelle parhaimpia diilejä, sillä superlatiivijulkisuus on toinen Trumpin päämotivaattoreista. Tarve olla julkisuudessa hinnalla millä hyvänsä, ikäänkuin nuoruuden tositv-ura Diilin juontajana ei olisi koskaan loppunutkaan.

Toinen päämäärä saattaa onneksi hillitä ensimmäistä.  

Trump haluaa Nobelin rauhanpalkinnon.